Eivätkö Harlekiinit olekaan totta?

Kysymys: Tajusin korkeassa keski-iässä, että käsitykseni orastavien parisuhteiden päättymisestä ovat lähtöisin Harlequin-kirjoista, joita nuoruudessani luin paljon. Noissa kirjoissahan parisuhteet päättyvät aina väärinkäsityksiin, joiden sitten selvittyä parit voivat elää onnellisina elämänsä viimeiselle sivulle saakka.
Kunnes sitten ymmärsin, että elämä ei menekään niin. Jos “hoito” tai “juttu” hiipuu, kaikki ei selviäkään sillä, että tunnustan rehellisesti tunteeni toista osapuolta kohtaan, ja kaikki on hyvin taas.
Onko siis totta tämä:
Seurustelusuhteet loppuvat väärinkäsitysten johdosta vain romanttisessa kirjallisuudessa – oikeassa elämässä ne loppuvat siihen, että toinen ei vain välitä tarpeeksi. Teija


Kuuma Peruna: Parastahan olisi siis jos ei eläisi niin kauan, että joutuisi kohtaamaan karvaan todellisuuden 😉

Ah kun elämä ja parisuhteet olisivatkin kuin Harlekiineista! Miehet olisivat aina komeita, fiksuja, rikkaita (sekä ärsyttäviä pomottavia itsekeskeisiä työhulluja). Naiset vie-sinä-mie-vikisen –tyyppisiä ruma-ankanpoikanen-joutseneksi muuttuvia nuoria, mutta kuitenkin niin osaavia tai menestyneitä, järkensä miehen takia nurkkaan heittäviä mamselleja.
Mutta helpon yksioikoista se olisi: mies ottaa naisen ja nainen on sen jälkeen onnellinen (ikuisesti).

Kysyit ”hoidoista” tai ”jutuista” – yleensä ne käsitetään tarkoittamaan eriä kuin seurustelusuhde.
Joten jos kysymys koskee hoitojen tai juttujen päättymistä, ei niiden päättymiseen varmaankaan mitään Suuria Syitä tai draamaa tarvita – sellaiset hiipuvat monesti jo seuraavana aamuna kun toisen näkee päivänvalossa.

Tosin aiheena oli myös ”orastava parisuhde” – jotain siis enemmän kuin hoito, mutta vähemmän kuin seurustelusuhde. Sekin voi päättyä aika helposti ilman mitään väärinkäsityksiä puhtaasti siitä syystä, että toinen luulee juttua hoidoksi ja toinen suhteen alkamiseksi.

Seurustelusuhteen päättyminen onkin asia erikseen. Se päättyy valitettavasti todennäköisesti siihen, mihin pelkäsitkin, eli siihen, että toinen ei välitä riittävästi. Se taas voi esiintyä monin tavoin tuo ei-välittäminen: pettäminen, viilentyminen, muualle kiinnostuksen suuntaaminen, oman pahanolon kääntäminen toiseen jne.

Taustalla haistan kyllä hiukan sellaista, että omien tunteiden esilletuominen olisi se ratkaiseva hetki, joka ”makes it or brakes it” ja tässä tapauksessa katkaisee kamelin selän.
Tässä on siis muutama vaihtoehto miten elämää voisi elää, jotta saisi selville, miten parisuhteiden monimutkainen matematiikka toimii (tai on toimimatta).

1. Ei ota mitään riskiä. Harrastaa hoitoja, juttuja, deittailua, sitoutumatta.
2. Ottaa riskin ja törmättyään kiinnostavaan tyyppiin kertoo suoraan, että eipä tässä jaksa nyt pelleillä sen enempää tai pelata muka-aikuisten leikkejä: mua kiinnostaa, kiinnostaako sua?

3. Pelaa hiukan varman päälle: tavattuaan kiinnostavan yksilön antaa tilanteen kehittyä, mutta pitää suun supussa vähän pidempään kuin vaihtoehdossa 2. Tällöin, jos vastapelaajana on hitaampi hämäläistyyppinen syttyjä, ehtii hänkin mukaan ja pystyy ehkä jopa analysoimaan omia tunteitaan ja halujaan.

Kaikille vaihtoehdoille on ottajia, mutta ongelmahan on se ikuinen, mitä tehdä jos tyyppi 1 ja 3 törmäävät ja kiinnostuvat – kumpikin on hakemassa vähän muuta ja tuloksena voi sitten olla se ikävä ei-harlekiinimainen päätös kanssakäymiselle: hasta la vista, baby!

Don't be shellfish, share!Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Facebook
Facebook
0Email to someone
email
Share on LinkedIn
Linkedin